Tuiskunen.blogspot.fi
on allekirjoittaneen yksi tapa purkaa satunnaisesti mielen syövereistä pulppuavia ajatuksia ihmisten ilmoille. Täältä voit löytää muun muassa asiaa ja arvosteluja pleikkareista, huumoria ja myös vähän diipimpää pohdintaa, sekä ihan vaan tarinoita meikäläisen elämästä.

Kategoriat:

torstai 29. joulukuuta 2016

Peliarvio: Here they lie (PSVR) *vomit alert*



Suurena kauhupelifriikkinä Here they lie oli lähes pakollinen hankinta ainoana PSVR kauhupelinä, mitä oli tuohon aikaan saatavilla.  Uutuuspelin 19,95€ hintakin jo kertoi, ettei kyseessä ole mikään valtavan suuri kauhuelämys, vaan lähinnä indiepeli. Kaupan päälle tuli kuitenkin pahoinvointi, josta tämä eepos ainakin muistetaan. Jos et millään koe vr pahoinvointia Here they lien kanssa tai ylipäätänsä, niin seuraava teksti saattaa jopa ärsyttää tai vihastuttaa pienehkön roastaamisen johdosta, mutta muutoin lue ja huomaa, että tämä arvio on väännetty vähän pilke silmäkulmassa.

Eli mitäs tästä heitetään. Peli on graafisesti melko ruma, lähes mustavalkoinen ja suhteellisen karu. VR tekee siitä kuitenkin mukavasti uudenlaisen kokemuksen verrattuna aiempiin kauhupeleihin, niinkuin olettaa saattaa. "siellä olemisen" tuntu on varsinkin alussa huikea.
Ensimmäisiä minuutteja pelatessani olin melkein jännäkakka housussa, mutta pelin edetessä keskityin lähinnä pidättelemään oksennusrefleksiä. Parin jumpscaryn jälkeen olin jo melko turta tälle pelille. Koitin vaan mahdollisimman nopeasti läpäistä sen, jotta voisin ottaa VR lasit pois päästä ja käydä pitkäkseen tasaamaan olotilaa. Peli jo itsessään tiedostaa olevansa oksettava ja neuvoo tallennuspisteiden välillä pitämään tauon ennen jatkamista. Fyysisen version mukana toimitetaan todennäköisesti oksupusseja, mikäli pelin tekijöillä on ollut yhtään pelisilmää.

No mitäpä tämän juonesta. Myönnän, että en keskittynyt siihen juuri ollenkaan, vaan koitin sappinesteet kurkussa kirmata läpi harmaiden katujen ja metrotunneleiden, joihin peli lähinnä sijoittuu. Jotakin keltamekkoista nee.. tummaa naista tässä kovasti seurataan ja palavista hiilistä nousevaa lierihattuista miestä vältellään. Muut hahmot (oletettavasti ihmiset) ovat lähes kaikki eläinnaamareihin sonnustautuneita ja tykkäävät harrastaa mm. väkivaltaa ja seksiä minkä kerkiävät sen kummemmin muista välittämättä. Tunnelma on välillä todella outo. Jotkut sarvipäiset "klonkut" haluavat pelihahmollemme myös pahaa, niitä kannattaa siis välttää, koska sankarimme ei osaa millään tapaa puolustautua. Taskulamppu on yllättäen ainoa väline, joka tyypillämme on mukana ja siihen keräillään pattereita matkan varrelta löytyvistä laatikoista yms.
Pelin parasta antia olivat checkpointit, jonka jälkeen pelin sai pistää kiinni, jotta voi käydä rauhassa halailemassa posliini miettien "miksi teen tätä itselleni". Samaan lopputulokseen olisi päässyt vetäsemällä kunnon kännit, mutta sitä ennen olisi yleensä sentään ollut hauskaa..
No joo, ei Here they lie ihan läpi mätä teos ollut, mutta itselleni tuo vr pahoinvointi teki pelaamisesta välillä lähes masokistista. Jos pystyt siltä kuitenkin välttymään ja pidät kauhupeleistä voin nippanappa suositella peliä tuolla kahden kympin hintalapulla ainakin vielä toistaiseksi, kun vr kilpailijoita tässä genressä ei vielä ole. RE7 odotellessa!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Syvällisiä VOL2: Mikään ei ole ikuista


Flunssa painaa päällä jo pitkällä toista viikkoa, olo on välillä melko voimaton. Lähden tyttären kanssa virkistävälle kärrylenkille Atalan ja lähistön metsäteille ja pikkukylille. Nämä lenkit ovat loistavaa aikaa mm. ajatella kaikenlaisia syntyjen syviä. Yleensä katselen ympärilleni ja mietin minkälaista historiaa milläkin paikalla on ja että minkälaista olisi jos esimerkiksi oma lapsuuteni olisi ollut joissain näistä taloista, joita tulee matkalla vastaan toinen toisensa jälkeen. Kumpulan huudeilta bongattu yllä olevassa kuvassa seisova talo sitten herätti inspiksen kirjoittaa tästä aiheesta jotain.

Tuo hylätty talo keskellä suht tiiviisti asuttua aluetta herättää ajatuksia. Kenen se on tai on ollut ja minkälainen historia sillä on. Luultavasti melko pitkä. On jännää miettiä, että sielläkin on vietetty jouluja ja muita juhlia, asuttu mukavasti ja koettu elämän monia hienoja ja vähemmän hienoja hetkiä, jotka ovat kaikki jättäneet jälkensä tähän maailmaan. Nyt se on vain pelkkä hylätty rakennus (tai ainakin ulkoapäin näyttää siltä). Tuo rämeikkökin on todennäköisesti ollut joskus siisti pihamaa, jossa lapset ovat leikkineet yms. Miltähän mahtaa näyttää talon sisätiloissa. Harmi ettei tullut parempaa kameraa mukaan, sillä matkalla tuli paljon muutakin kuvaamisen arvoista juttuun sopivaa vastaan.

Tällä hetkellä vaarini pois meno on hyvin ajankohtainen aihe itselleni ja sekin saa miettimään entistä enemmän, ettei mikään ole ikuista. Myös vaarillani oli pitkä elämän historia ja suuri rooli elämässäni.
Sitä on hyvin vaikea käsittää, että jonain päivänä jotain ei enää koskaan ole, ainakaan tässä elämässä. Muistot sentään jäävät ja ne senkun kullastuvat ajan saatossa.
Muistakaamme tehdä paljon hyviä muisteltavia asioita, koska ne antavat voimaa ja tarkoitusta elämälle!

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Jouluhöpinä 2016



Joulupäivän iltaa elellään tätä kirjoittaessa eli joulu alkaa olla taas taputeltu tältä erää. Vatsaa turvottaa sopivasti ja paketit on revitty auki jo moneen otteeseen, fiilis on siis oikein hjuva. Pikkuveli oli viettämässä joulua meidän residenssissämme parin päivän ajan ja aattona käytiin porukalla kyläilemässä anoppilassa. Nyt joulupäivänä löhöiltiin meillä kotosalla kestiten itseämme, sekä vieraita.

Tunnelmaihmisenä täytyy kyllä sanoa, että on ollut kaikin puolin onnistunut joulu. Oli kuusta, koristeita, piparia, lahjoja, ruokaa ja ennen kaikkea hyvää seuraa. Onnistuin elämään hetkessä nauttien tunnelmasta ja ystävien läsnäolosta rennoin mielin. Jopa vähän haikea olo nyt kun se on taas ohi ja paluu arkeen aamun 5.30 herätyksellä.. jep, töissä Tapanin päivänä. (tuleepahan pätäkkää.)

Aattoillan chillout
Joulusaunat on saunottu, porukalla on tullut pelailtua pleikkaria iltojen ratoksi ja töllöstä on katseltu kaikenlaisia jouluklassikoita muutaman päivän ajan. Allekirjoittaneelle jouluruoka maistuu edelleen hienosti eli sitä on saatava vielä lisää.
Etenkin vaimolle täytyy antaa isot rispektit hienosti järjestetystä joulusta!<3 Kiitos myös muille kanssamme olleille. Paras joulu tehdään yhdessä! Itse en kauheesti stressiä ottanut järjestelyistä, kun flunssan piru on ahdistellut tässä jo yli viikon, mutta pikku hiljaa sentään helpottaa.

Kirjoittelen tässä mukavasti sohvalla maaten tämän pikku fiilistelyn purkkiin ja alan koittaa josko tavoittaisi nukku matin. Oikein Hyvää joulua kaikille!

Veljekset raksahommissa & ergononominen työasento

Tuiskusia ja Risto Räppääjä

perjantai 23. joulukuuta 2016

Protushin historia


Alkupäisen tekstin "Pala Protushin historiaa" kirjoitin 22.12.2012 Protush (Heikki T) Facebooksivulle. Nyt laitan tänne muokatun ja päivitetyn version samalta pohjalta.

Kaikki alkoi 2000-luvun alussa, kun sain käsiini ensimmäisen musiikin teko-ohjelman nimeltä Music2000 playstationille. Tämä oli täydellinen paketti herättämään kiinnostukseni oman musiikin luomisesta.
Alkuun sain juuri ja juuri naputeltua jotain yksinkertaisia melodioita, mutta pikkuhiljaa palaset alkoivat (aika lailla kirjaimellisesti) loksahdella paikoilleen.. hitaasti, mutta varmasti!
Konemusiikin huomasin olevan se oma juttuni, kun ostin Bomfunk mc's in stereo tupla plätyn.
Ja siitä se sitten lähti!
Genreksi muodostui melko nopeasti Trance ja muu sen kaltainen tanssimusiikki, suurena vaikuttajana tietysti Darude ja Sandstorm, joka siihen aikaan pauhasi joka paikassa ja koko ajan (oi niitä aikoja). Kolahti siis täysillä.

Ensimmäiset pari vuotta tein biisejä niinkin omaperäisellä artistinimellä, kun DjH ja nauhoitellen matskua C-kaseteille. Seuraava etappi oli uusi vuonna 2002 musiikinteko-ohjelma MTV musicgenerator 2, joka oli loistava jatko-osa M2000:lle. Edelleen pleikkarilla mentiin, mutta tässä kohtaa Playstation 2 alustana.

Musicgenerator 2 käyttöön siirtyessäni päätin kehittää uuden artistinimen, joka on nykypäivänäkin toimiva Protush. Nimi ei tarkoita mitään (Suomen kielellä ainakaan), eikä missään nimessä ole plagiaatti Proteuksesta! Nimeä keksiessäni en edes tiennyt vielä tästä artistista saati, että hän tekee myös konemusiikkia. Nykyään Proteus on meikäläiselle yksi monista genrensä kovista esikuvista.

Music3000 Playstation 2:lla
Vuoden 2002 lopulla osallistuin Tamperelaiseen musiikikilpailuun. Genre kisassa oli vapaa. Siitä kilpailusta
tulikin voitto kotiin, jonka ansiosta mm. pääsin haastattelemaan suurta idoliani Darudea!
Vuonna 2003 julkaistiin Music sarjan kolmas osa, Music3000. Pakkohan sekin oli hankkia, eikä päätös ollut lainkaan huono. Lukuisia uusia biisejä, hieman kehitystä ja uusia kikkoja opin vielä tämän kanssa leikkiessä ennen vuoden 2004 lopulla siirtymistä vihdoin ammattimiästen vehkeisiin.

Darude ja Protush Aamulehdessä 2003
FL Studio 4 (FruityLoops4) tuli kuvioihin.
Alku oli suhteellisen kivuton, koska samankaltaisen tyylin omaava Music sarja oli antanut jo hyvän pohjan. Eivät ne ensimmäiset FL biisit mitään järin vallankumouksellisia silti olleet ja aikaa meni noin vuoden verran ennen kuin musiikki alkoi kuullostaa omaan korvaari edes öö... kuunneltavalta.
Melkein samaan sysäykseen, kun aloin tietokoneella tehdä musiikkia, kaverini kertoi internetsivustosta nimeltä Mikseri.net. Se oli ensimmäinen paikka mihin sain ladattua omaa musiikkiani muiden kuunneltavaksi ja kommentoitavaksi julkisesti. Kommentteja, sekä "faneja" alkoi ihan kiitettävästi kertyäkin, kun jaksoi myös itse antaa aktiivisesti palautetta muille. Myös monia mahtavia tuttavuuksia, jopa kavereita olen sivustolta saanut, sekä paljon neuvoja monissa musiikkiin liittyvissä asioissa.
Vuoden 2005 alussa Mikseri.nettiin julkaisemani Save my heart (original) on vanhin FL Studiolla tehdyistä biiseistäni mitä on ladattavissa. Sivustolta löytyy myös vanha projektini PS2 Production, jossa muutama ikivanha Pleikkarilla tekemäni biisi mm. Played a game, jolla voitin aiemmin mainitsemani musiikkikilpailun.
Vuodet ovat vierineet ja Protushin musiikkia on soitettu mm. KLF radiossa, sekä Bulgarialaisen Homeradion Children of Sound episodeissa. Joskus on tullut myös pyyntöä videoille ja mobiilipeleihin taustamusiikiksi. Kuitenkin pääasiassa suurimmaksi osaksi biisit löytyvät internetistä vapaasti kuunneltavana Mikseristä, Youtubesta ja Soundcloudista.


Softan lisäksi Protushin studiokalustoon kuuluu myös mm: Genelecin monitorit, AKG:n studiokuulokkeet, Novationin X Station, Pioneerin CDJ350 pesät Vestaxin mikseri, Yamaha psr 2000 E-MU0404 USB ulkoinen äänikortti (kohta menossa vaihtoon) ja tottakai PC. Toistaiseksi Dj puoli on jäänyt vielä harjoitteluasteelle ja olen keskittynyt vaan tuottamiseen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka Protushin näkisi joskus tulevaisuudessa "levyjä pyörittelemässäkin"

Työpöytä 2016
Kunniakirja 2003

Tunnelma 2016

torstai 22. joulukuuta 2016

Vuosittainen annos Call of Dutya



Jokaiselle enemmän tai vähemmän pelaavalle sarja Call of Duty (CoD) on varmasti jollain tapaa tuttu, jos ei muuten, niin nimi on ainakin tullut varmasti vastaan markkinoilla. Monille pelkän nimen mainitseminen aiheuttaa jonkinlaista vihan tai ärtymyksen tunnetta, eikä ihme, sillä niinhän kaikilla supersuosituilla asioilla on tapana. Codin myyntiluvut ovat olleet valtavia melkeinpä viimeisen vuosikymmenen ajan, mutta miksi? ja mihin suuntaan ollaan menossa sarjan kehityksen suhteen? Siitäpä kerron mielipiteeni seuraavaksi, mutta lähinnä moninpelin osalta, koska yksinpelikampanja (Black ops 3 myös co-op) on itselleni ollut CoDeissa vaan ns lisuke, vaikka pari osaa onkin tullut läpi asti pelattua. Samalla pieni pala CoDi historiaani.

Hyllyn uumenista
Call of Duty 3 (PS2) oli lähes ensimmäisiä online moninpelejä mitä olen konsoleilla pelannut ja se tekikin pienoisen vaikutuksen hyvällä pelattavuudellaan kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tai no olihan pelissä jo esim. erilaisia ajoneuvojakin, mitä muuten uudemmissa osissa ei ole enää näkynyt, kuin Killstreakien muodossa. Myöhemmin seuraavan sukupolven pleikkarilla pankin räjäytti sitten tosissaan puoliheräteostoksena hankkimani Call of Duty 4: Modern Warfare (PS3). Siitä asti on voinut sanoa CoDin olevan jo osa meikäläisen pelielämää ja se on se THE online first person shooter game! Yksinpeli kampanjakaan ei MW:ssa huono ollut, mutta se moninpeli, HUH, se toimi! Super sulava ohjattavuus, mahtavat kartat ja erittäin koukuttava tasojen nousu Prestige "kaikki alusta, jotta saat uuden ansio merkin" modea myöten ja kaikkea kivaa pelaamalla mahdollistuvaa avattavaa ja kustomoitavaa. Call of Duty: Modern Warfare 2 jatkoi samaa loistokasta linjaa parantamalla ja lisäämällä mukavia mausteita moninpeliin. Myös kaverin kanssa pelattavat Spec ops yhteistyötehtävät oli loistava lisä MW2:seen. Sitten tuli Call of Duty: Modern Warfare 3 joka jostain syystä jäi kokonaan välistä, joten siitä en pysty sanomaan mitään.

Hyvin samanlaista rataa sarja on jatkanut sen suurempia muutoksia tekemättä. Aina kerran vuodessa marraskuun paikkeilla ilmestyy uusi CoD, jonka joka vuosi hankkii, vaikka vannoo edellisen osan ostaneena jotain ihan muuta. 
CoD Ghosts
Black Opseissa mukaan tuli Zombies mode yksin- ja moninpelin lisäksi ja se on ihan hauskaa zombie aalloista selviytymistä etenkin kaveriporukalla. Parhaimmillaan se oli mielestäni Black Ops 2:ssa Transit kartalla, missä on useampi alue, joita seilataan häröllä robotin ohjaamalla bussilla koittaen samalla pysyä hengissä alati pahenevilta zombi aalloilta. Mielestäni BO2:ssa moninpelikarttojen suunnittelu alkaa ottaa jo takapakkia eikä Black Opseissa ohjauskaan tunnu yhttä tarkalta, kuin aiemmissa osissa.
 Call of Duty: Ghosts (PS4) tuo sarjan taas seuraavalle sukupolvelle, mutta melko hillitysti. Sen suurimpana uudistuksena taisi olla sekä yksin, että moninpelin tietyissä kohdissa vihuja kaatava poliisikoira. Noh, eipä siinä. Moninpeli oli tuttua toimivaa CoDia ja kartat ok.
Seuraavassa osassa koitettiin jo jotain hieman uutta. Call of Duty: Advanced Warfare hyppää tulevaisuuteen ja vielä tuplahypyllä. Kyllä, nopeaa toimintaa koitettiin sulavoittaa entisestään siirtymällä futuristisempiin teemoihin ja lisäämällä hahmon vakiovarusteisiin Jetpackin (Exo Pack). Uudistus jakoi yllättäen mielipiteitä. Itse kyllä totuin siihen, mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Black Ops 3 kampanjaa co-op
Kun maaginen marraskuu taas koitti ja tavaksi muodostunut uuden CoDin julkaisu oli jälleen ovella, Call of Duty: Black Ops 3 tuupattiin pihalle melkoisen hypetyksen ennakkoähkyn saattelemana. Se jatkoi erilaisesta teemastaan huolimatta samaa linjaa AW:n kanssa, mutta hyppien vielä seinille. Jep, nyt siellä juostaan jo seinilläkin. Tämä kuitenkin harmillisen rajoitetuissa kentissä, joissa mm joissa kallion yli et päässyt tuplahypyllä, koska näkymätön seinä oli vastassa. BO3 kuitenkin jaksoi pitää vielä myyntiluvut huipussaan monipuolistetun kampanjansa avulla (uskoisin), mutta moninpeli alkoi jo olla "nähty" tämän keissin osalta. Tuli vielä hankittua Season pass ennakkoon, jotta kartat eivät ainakaan alkaisi kyllästyttää. Karu totuus kuitenkin oli, että niistä myöhemmin julkaistuista kartoista 90% oli melko surkeita, enkä liiemmin välittänyt passiin kuuluneista Zombisessioistakaan. Kaiken lisäksi peli vei lisäkarttojen kanssa kovalevyltäni kallisarvoista tallennustilaa lähes 100gigaa, huoh.

Infinite Warfare Multiplayer
Taas vuosi vierähti ja nyt viimein tapahtui se minkä olisin odottanut tapahtuneen jo monta vuotta sitten. Call of Duty: Infinite Warfare julkaistiin ja CoDin myyntiluvut eivät nousseetkaan enää pilviin. Peliä myytiin jo reilulla alennuksella noi kuukausi julkaisun jälkeen, eikä järin kovia arvosanoja herunut mistään. Suppeaan myyntiin toki varmasti vaikutti sekin, että samoihin aikoihin julkaistiin monta muutakin kovaa online fps:ää, kuten Battlefield 1 ja Titan Fall 2. Fakta on kuitenkin se, että ennakoiden tai trailereiden perusteella en edes odottanut enää tätä osaa. Jotenkin sen vaan huomasi, että tekijöiltäkin oli jo loppuneet ideat kesken, eikä tuo avaruus teemakaan henk koht kiinnostanut juurikaan. Silti peli tuli hankittua alennustarralla kylläkin toimivan onlinehauskan toivossa, mutta moninpeliä muutaman tunnin pelattuani tajusin, että ei tässä vaan ole enää mitään hohtoa. Kentät ovat hyvin mitään sanomattomia, samanlaisia tylsiä laitoksia suurin osa, pelimodeja on karsittu mm. Capture the flag, Safequard ja Fracture loistavat poissa olollaan, tunnelma on hyvin mitään sanomaton, eikä mitään positiivista uudistusta löytynyt, sen sijaan asioita näytti olevan karsittu aiemmista osista. Yksi tavallaan hieno juttu sentään löytyi. Nimittäin IW:n ostaneille Playstation Storesta voi napata Modern Warfare 4 Remastered alle kolmella kympillä! Rahastuksen makua siinä on toki, kun joutuu tuon IW:n ostamaan ensin, mutta on se (ainakin melkeen) sen arvoista! MW4R tulee varmasti myöhemmin myös erikseen myyntiin ja sillon viimeistään se kannattaa ehdottomasti hankkia ja kokea.

Yksi suuri syy miksi CoDit ovat olleet muihin fps peleihin verrattuna etusijallani on Black opseista asti mukana ollut mahdollisuus pelata niitä myös online jaetulla ruudulla kaverin kanssa! Olen kai sen verran oldskool pelaaja, että tämä on mielestäni erittäin suuri plussa konsolipeleissä vielä tänäkin päivänä. Toinen syy on CoDien tekninen näyttävyys ja pelattavuus, joka on useimmissa osissa ollut konsolisukupolvensa kärkeä. Se hieman harmittaa välillä, kun noissa online karkeloissa pelaajien taso on jo niin korkealla, että tälläsen keskitason pelaajan tukka saa kyytiä armotta melko lailla useasti. Nyt kuitenkin nautin onlineräiskintöjen osalta varmaankin seuraavan vuoden loistavasta Call of Duty: Modern Warfare Remasteredista, johon on muuten lisätty jaetulla ruudulla liittyminen nettikahinoihin!!

MW4R online jaetulla ruudulla!

lauantai 17. joulukuuta 2016

Luomisen tuska VOL2

Tossa lähes kaksi vuotta sitten kirjoittelin ensimmäisen Luomisen tuska tekstini tänne ja nyt iski tarve purkaa aiheesta lisää, eli mietteitäni taiteellisista harrastuksista (lähinnä musiikista) ja niiden erinäisistä ongelmista oman pääni kanssa.

Luonteelleni ominainen paha piirre on joskus mennä asioissa, ei sieltä mistä aita on matalin, vaan sieltä missä siitä pääsee läpi ja jos aukkoa ei löydy, niin perääntyminen on siiten vaihtoehto. Musiikin tuottamisen suhteen asia on kuitenkin päinvastoin. En nyt kehu, että mikään super pro tuottaja/säveltäjä olisin, mutta vuosien mittaan musta on tullut melko itsekriittinen (ja kriittinen ylipäätänsä), tietyissä asioissa. Se hidastaa luomisen tahtia huomattavasti (muiden elämään tulleiden kiireiden ohella) ja tuottaa myös aika ajoin hyvin paljon turhautumista. Onnistumisen tunne on onneksi sen sijaan sitten sitäkin euforisempi. Ennen oli helppoa, kun antoi vaan palaa sen suurempia stressaamatta.

Eli otetaanpa esimerkkinä, jos vaikka aloitan biisin säveltämällä sille melodiaa, sen täytyy olla melkoisen tarttuva ja mieleen painuva (hyvällä tavalla), että sen voimalla siitä jaksaa rakentaa kokonaisen biisin ja välttää totaalisen turhautumisen överihinkkaamisen päätteeksi. Myös tekninen puoli saattaa olla hyvinkin vaikkapa pelkästä bassosaundista kiinni, onnistuuko biisi vai jääkö se ikuiseksi raakileeksi unholaan. Tiedostan kyllä, että biisin helmi voi syntyä vasta myöhemmässäkin vaiheessa tuotantoprosessia, mutta siinä kohtaa mielenkiinto on yleensä jo lopahtanut täysin.

Musiikin kuuntelussa on myös sama ongelma ellen sitten anna soida vaan ihan taustamusiikkina.
Nykypäivänä entenkään Trancessa ei kovinkaan monen supersuositun tuottajan biisi oikein kolahda, vaan ne tuntuvat jotenkin sieluttomilta, vaikka teknisesti ovatkin aivan timanttia ja vaikka "trancemies" olenkin ollut jo sen 16 vuotta. Onko se sitten ikä vai mikä, mutta sillon 2000-luvun alussa tehdyt biisit kuullostavat paljon iskevämmiltä, vaikka olivatkin huomattavasti yksinkertaisempia ja tekniikka alkeellisempaa, kuin mitä nykyään. Makuasioitahan nää on, enkä yleistä tätä kaikkiin tuottajiin tai tuotoksiin, mutta uskon, että en ole ainoa, joka on asiasta tätä mieltä?

Mutta eipä tähän turinaan sen enempiä mitiä. Kun nyt tänne eksyit, niin käyhän samalla kuuntelemassa  tuoreinta biisiäni, joka on alkujaan Henrio Juan nimellä (2010) tuottamani biisi "I'm here now" oli pohja, josta tätä lähdin luomaan uudelleen tarkoituksena ensin tehdä jouluinen remix tuosta alkuperäisestä sävellyksestä. Asiat kuitenkin kokivat käänteen, kun kuulin, että rakas vaarini elää todennäköisesti viimeisiä päiviään ja päätinkin omistaa tämän tekeleen hänelle. Raitoja on runnottu uusiksi about tuhat kertaa ja lopputuloksesta on vaikea puhua remixinä tai edes joulubiisinä. Toivon, että tästä välittyy allekirjoittaneen fiiliksiä, mutta biisin tarkoitus ei kuitenkaan ole olla turhan alakuloinen, vaan rokahtava, hyvin melodinen, helposti kuunteltava teos.


Testissä Playstation VR



Hyvin pitkään haaveilin VR (Virtual Reality) kokemuksesta ennen, kun vasta vuoden 2016 alussa pääsin kokeilemaan sitä ostamallani Sony Xperia Z5 puhelimella ja pahvisilla Google Cardboard 2.0 laseilla (niistä oma arvionsa löytyy täältä). Kokemus yllätti, joten aloin kieli pitkällä odottaa Playstation VR julkaisua. Rahantilanteen vuoksi en laitetta heti julkaisussa hankkinut, mutta tätä kirjoittaessa olen ollut jo sen (onnellinen) omistaja vajaan kuukauden verran. Voin siis jo jonkinlaisen mielipiteen siitä heittää tähän.

Pakettiin sisältyy kypärän lisäksi iso läjä piuhoja, minipleikkaria muistuttava suoritin, demolevy ja ohjekirja. Jälkimmäinen kaikessa yksinkertaisuudessaan tarjoaa selkeät ohjeet laitteen paikoilleen asentamiseksi. Kun johtohelvetti on suoritettu voidaankin pistää pleikkari päälle ja asennella lasit itselleen sopiviksi.
Itse kypärä on hyvin päähän istuva ja mukavasti säädettävissä, eikä kipua tai ikäviä hankaumia ole ainakaan tähän mennessä ilmennyt pelisessioiden päätteeksi. Sen sijaan hikoilua saattaa ilmetä etenkin kuumottavia kauhupelejä pelatessa!

Tämä kaveri oli aika ahdistava
Mutta nyt itse peleihin. VR matskua ei pleikkarille ole vielä mitenkään mahottomasti kertynyt (etenkään ns täysimittaisia pelejä), mutta testattua on tullut tähän mennessä mm: Until Dawn: Rush of Blood, VR Words, Batman: Arkham VR, Here they lie, Brookhaven, Crystal rift, Resident evil 7 Demo ja Tethered Demo.
Mikään näistä ei siis ollut täyshintainen peli (60-70€) vaan lähinnä psn tapaisia pikkupelejä ja vr:n ominaisuuksia esitteleviä elämyksiä. Näillä näkymin 2017 tammikuussa julkaistava Resident evil 7 tulee olemaan ensimmäinen "kokonainen" playstation vr peli, jonka aion hankkia. Siihen asti fiilistellään näitä pikku elämysmatkoja uuteen ulottuvuuteen.

Hei mullahan on kädet!
PS Worldsin Ocean Descent on toiminut kivana vr esittelynä tutuille. Mikä olisikaan mukavampaa, kun pistää kaveri häkkiin ja sukeltamaan syvään mereen loppuhuipennuksena valkohain hyökkäys yrittäen repiä häkkiä palasiksi! RE7 Demolla saa jo aimo annoksen vr kauhua ja Rush of Blood on loistava "kauhuvuoristorataräiskintä" kokemus etenkin valopyssypelejen ystäville. PS Move ohjaimet kyllä kannattaa ehdottomasti hankkia niitä tukevia pelejä varten, jotta kokemus on täydellinen. Itselläni ne olivat jo ps3 ajoilta valmiina ja vihdoin pääsivät kunnon käyttöön! Tetheredin demoa kokeilin viimeisimpänä pikaisesti ja sekin oli positiivinen yllätys. Nerokkaasti toteutettu strategia rakentelupeli, joka varmasti sopii kaiken ikäisille. VR Playroomin saa ilmaiseksi, mutta se on vielä testaamatta. Siitä jotain lukeneena se tarjoaa hauskasti vr ominaisuuksia hyödyntävää moninpelihupia useammalle henkilölle samalta sohvalta nautittuna. Here They Lie kauhupelistä saa "vr pahoinvointia" ja Brookshavenissa ammuskellaan Zombeja paikallaan seisten. Batman Arkham VR on varsinkin bättis faneille upea kokemus, miltä tuntuu olla lepakkomiehen saappaissa.

Teknisestä puolesta positiivisena yllätyksenä tuli mm. 3D:n aitouden tuntu, joka on aivan eri luokkaa mitä olen tottunut näkemään esimerkiksi 55" 3D telkkaristani tai leffateatterissa. Myös ruudunpäivitys kokeilemissani peleissä on ollut erittäin sulavaa. Tästä johtuen ei toki tullut yllätyksenä, että resoluutiota ei olla saatu HD tasolle (en tiedä sitten miten playstation pro:lla), mutta kokemuksen muuten ollessa hyvin aito "siellä olemisen immersio" ei hieman sahalaitaisemmatkaan pikselit häiritse ainakaan itseäni. Äänitekniikasta iso plussa myös! Jo semi hyvillä kuulokkeilla äänimaailman voi sanoa tuplaavan vr kokemuksen. Hyvällä kotiteatterilla toimii toki myös hienosti jos volaa saa laittaa riittävästi kaakkoon.

Pahoinvointi on ehkä asia mikä häiritsee virtuaalimaailmassa itseäni eniten. En tarkalleen tiedä johtuuko se pelistä vai enkö vaan pysty sietämään kunnolla esim vr pelejä, joissa liikutaan itse hahmon ensimmäisestä persoonasta. Tosin RE7 Demon pystyin pelaamaan kokematta juurikaan tätä matkapahoinvointiefektiä, jes!

PS VR:ää voi käyttää mm. omana näyttönänsä mille tahansa ps4:lta tulevalle pelille tai vaikkapa Netflixille. Tämä on kätevää esimerkiksi jos perheen muut jäsenet haluavat samalla katsoa telkkaria kun itse pelaat. Tai jos muuten vaan haluat fiilistellä pelejä tai leffoja valtavalta screeniltä! Elämys vastaa suunnilleen sitä kun olisit pelaamassa valtavassa elokuvasalissa. Näytöksi voi valita kolme eri kokoa, joista suurin on kyllä tosissaan ISO!

Kokonaisuutena Playstation VR on kokemus, joka kannattaa ehdottomasti itse kokea! Se on jotain uutta ja ihmeellistä etenkin konsolimaailmassa. Kaikki eivät siitä varmasti tykkää, mutta suosittelen kuitenkin testaamaan vaikka Ocean Descentin kaverin kakkuloilla (siitä ei pitäisi ainakaan tulla pahaa oloa) ja sen jälkeen miettimään haluaisiko tällä tavalla pelata jatkossa vaikkapa kauhua, johon vehje on aivan omiaan. Jos hyvää peli tarjontaa vaan alkaa tulla, niin pidän PS VR erittäin hyvänä hankintana nelos pleikkarin omistajille!




torstai 15. joulukuuta 2016

Ensitunnelmat ja mielipide: Steep (PS4)




Lautailu on aina kiinnostanut meikäläistä, niin laskettelun, kun rullailunkin muodossa. Niin videopeleissä, töllöstä tuijotettuna kun jopa itse koettuna. Eipä siis ihme, että tämä Steep tuli hankittua ja sitä olin jopa odottanut pidemmän tovin trailereita kuolaten, kun noita lautailupelejä ei hirveästi nykypäivänä ole näkynyt. Viimeisimpänä tuo umpi kökkö THPS5 (josta myös kirjoittelin aikoinaan pienen arvion).

Peli alkaa mielestäni tyylikkäästi ja vuoristoilman raikkaus tuntuu miltei käsin kosketeltavalta. Ambienttinen taustamusiikki ja upeat taustat ensilataus ruudulla antavat odottaa jotain hyvin eeppistä tulevana. Kun latailut on suoritettu ja Ubisoftin servuille kirjauduttu (tämä siis pakollista ennen pelin aloittamista) pelaaja heitetään rinteeseen pienen tutoriaalin kera. Ei siis oikeastaan sen kummemmin kertoilla tarinoita tai jorinoita, vaan tönäistään rinteeltä alas ja huudetaan perään "PIDÄ HAUSKAA!".

Pelin genre on erikoinen, avoin vuoristomaailma tutkittavana joko suksilla, laudalla, liitopuvulla tai laskuvarjolla. Näistä jälkimmäinen on yhtä tuskaa, enkä itse ole löytänyt ainakaan mitään iloa kömpelöllä laskuvarjolla leijumiseen. Parin challengen verran olen sillä pöristellyt ja se riitti meikäläiselle. Liitopuku tuo vahvasti Just Cause 3 mieleen haasteratoja myöten. Se on ihan hauskaa, mutta tuntuu silti aika turhalta lisältä laskettelupeliin. Ja joo.. eihän tämä ole pelkkä laskettelupeli, mutta saisi olla p**kele! Suksilla kurvailu ja temppuilu on yllättävän hauskaa ja toimivaa vaikka lautailu allekirjoittaneelle onkin se ykkösjuttu.


Temppuilussa on mukavasti haastetta ja simulaation tuntua vaikkakin tuurilla on myös iso osuus onnistuneen trickin kannalta. Liikkuminen lumella on jotenkin tönkön tuntuista välillä etenkin, kun muistelee super sulavia SSX:siä. Tietty voi olla, että tässä on haettu sitä realismia, mutta kaipaisin silti vähän lisää vahaa suksiin. Jo ensi metrien lumen pöllyttämisen jälkeen vastaan tuli pienoinen järkytys... nimittäin missä grindit ja slidet? Pelistä siis puuttuu railit kokonaan.. MITÄH!? Itselleni ne ovat puolet laskettelupelien ilosta ja tässä niitä ei ole.. Toki kun alueena on lähes "koskematon" vuoristo, niin paikkoja slaidaamiselle ei välttämättä niin hirveästi olisikaan. Mutta eikö edes vähän? Tai itse kehiteltynä? Joku kaatunut puunrunko vaikka? NO EI! Täytyy toivoa vaan, että joku päivitys toisi ne mukanaan (tuskin).

Radoista tässä Steepissä on hankala puhua, kun kaikki on yhtä avointa rinnettä muutamia hyppyreitä lukuunottamatta. Race tyyliset kilpailut on merkitty joko checkpoint rinkuloilla tai kaukana häämöttävällä Finish line rinkulalla. Temppukisoissa ainoastaan jälkimmäisellä. Sen ihmeempiä ohjeita tai sääntöjä ei ole. Joko tavoitellaan korkeata pistemäärää tai koitetaan ehtiä maaliin mahdollisimman nopeasti. Kaikki tehdään pääsääntöisesti yksin tai satunnaisten paikalla olevien pelaajien (tai ghostien) kanssa. Pääsääntöisesti kaikki on vaivatonta ja nopeaa, mutta melko yksinäistä, vaikka online on oltava koko ajan. Sisällön puute vaivaa myös välillä pahasti vaikka haasteita aukeaa koko ajan ja niitä riittää. Pelaajat voivat tehdä niitä myös itse!

Grafiikka on kaunista, välillä jopa yllättävän kaunista etenkin lumi ja valotehosteet. Tulee hetkiä jolloin haluaa vaan fiilistellä upeaa auringon laskua tuulen huminaa kuunnellessa. Pientä takkua on välillä ruudun päivityksessä, mutta pääasiassa se toimii hyvin. Valikoiden ulkoasu on freesi ja selkeä hahmon kustoimoinnista vapaasti liikuttavaan gps karttanäkymään asti. Se vähän huvittaa, miten paljon ainakin itselleni tulee The Division grafiikasta mieleen. Soundtrack on hyvä lasketteluun sopiva, mutta parhaimmillaan tunnelma oli, kun temppukisassa pamahtaa soimaan Bomfunk mc's - Freestyler! Upeeta, että tämä helmi on saatu mukaan ja niin oikeaan peliin kun voi olla!


Yhteen vetona näiden pelituntieni jälkeen Steep on kaikista mainitsemistani puutteistaan huolimatta hyvä "lautailu"peli, joka on parhaimmillaan pienissä annoksissa nautittuna. Pelialueessa riittää koluttavaa ja haasteita pitkäksi aikaa jos vaan siitä tykkää tyyliin "tuolla on tollanen haaste, teenpä sen ja saan XP:tä hahmolleni". Kavereiden pistetulosten ja aikojen rikkominen on aina hauskaa ja ainakin itse viihdyn pelin parissa hyvin. Temppuilu on mulle se juttu!